Eilen oli todellinen itkujen perjantai. Aamulla jo selailin muiden kaltaisteni blogeja, luin uuden vauvan syntymästä facebookista ja mietin omaa elämääni, siinä taisi jo kyynel tai kaksi valua silmäkulmasta. Töistä laitoin viestiä miehelle, että on surku olo ja vauva mielessä taas. Töiden jälkeen siivottiin apinan raivolla kotikuntoon ja saunottiin siivoushiet pois. Mä oon nyt ihan koukussa Vain elämää sarjaan ja sehän sopii tälläselle itkuliisalle kuin nenä päähän ja varsinkin eilen, kun muutenkin oli itku herkässä.

Illalla nukkumaan mentäessä sitten räjähti. Itkin kuin pienenä pettymystä ja surua. Ääneen itkemistä ei olekaan pieneen hetkeen tullut tehtyä, joten nyt senkin edestä. Ensin ajattelin, että mies säikähti ja oli selin, kunnes sain itkeä loppuun turvallisesti sylissä. Mies siinä ihmetteli, että mistä tää nyt johtuu. Niin. Mistä minä tiedän, vaikka tiedänkin, että välillä vaan sattuu niin paljon tämän tyhjän sylin ajatuskin. Viime kierrossa koettiin karvaspettymys, kun menkat oli viisi päivää myöhässä ja oli mitä ihmeellisempiä oloja. Uskon, että nyt jotenkin jo valmistun ensi viikon pettymykseen ja itken ja suren valmiiksi. Viimeksi se sunnuntai oli tuskien päivä, makasin kivuissa sängyssä ja pää oli särkylääkkeistä jo pimeänä. Mutta itku taas auttoi. Aamulla oli silmät tosin vielä ihan kipeän oloiset, mutta nyt jo paremmalla mielellä.

Tämä lapsettomuus. No se on ainakin lähentänyt vieläkin enemmän mua ja mun miestä. Ollaan samassa veneessä, vaikka asioita eritavalla käsitelläänkin. Nauretaan ja itketään. Tänään sit kalastettiin, ulkoiltiin ja nukuttiin päikkärit. Huomiseksi leivoin appiukolle kääretortun. Nyt nautitaan syksyn illasta kynttilöiden valossa. Enkä ajattele mitään!