Vuosi alkaa olemaan lopuillaan. Syyskuun alussa tuli täyteen kaksi vuotta vauvan, ikioman lapsen toivomista. Se on tuntunut jotenkin merkittävän surulliselta. Se on lyhyt aika, mutta minulle kuitenkin liian pitkä. Liian monta pettymystä, liian monta turhaa toivetta.
Silloin kaksi vuotta sitten moni todella läheinen ystävä sai vauvan. Nyt heistä moni on saanut tai odottaa toista. Se on jotenkin tehnyt kipeää. Muilta kaikki tuntuu käyvän niin helposti. Itkettää ja suututtaa, että meille tämä on näin vaikeaa.
Syksyllä aloitimme tutkimus tien. Meidän terveyskeskus lääkäri on ihanin mitä tiedän. Jaksaa toivoa ja muistuttaa meitä toivosta jokaisen tapaamisen jälkeen. Lapsettomuuden takia tapasin lääkärin kerran ja mies toisen kerran yksin. Mä olen joutunut ravaamaan siellä sit monta kertaa, luomen poistossa ja nyt sitkeän flunssan takia. Se on auttanut paljon, suomalainen naislääkäri ja asiallinen kohtelu terveyskeskuksessa tuntuu taivaan lahjalta tässä tilanteessa. Tänään olimme Väestöliiton klinikalla, mies antoi oman näytteensä. Toiset rahaa 4D ultrissa, me mennään sperma-analyysiin. Ei aiheuta kateutta lähipiirissä. Mies otti sen huumorin kautta ja mä itkin aulassa. Ja nyt odotetaan taas.
Omat tunteet on pahimmat. Raskaana, todella lähellä oleva ihminen on saanut kylmää kohtelua, kun en vaan pysty sanomaan ihanaa, kun vaan itkettää. Itse tahtoisi lihota ja voida pahoin raskauden takia, ja toinen vaan valittaa. Välillä se on tuntunut kohtuuttomalta. Kotona kiukuttelen ja raivoan, miehelle, ja ihan suotta. Välillä mietin selvitäänkö me tästä yhdessä. Milloin haen keskustelu apua muualta, ettei tämä heiveröinen korttitalo romahda lopullisesti. En kestä ajatusta katkerasta, surullisesta ja itsekkäästä itsestäni. Haluan olla onnellinen toisten puolesta, iloita syntyvistä lapsista niinkuin joskus ennen. En minä halua olla minä tällaisenä.
Joulu tulee. Haen joulumielen siskon pojan kanssa touhuista, jonka saan joulun viettoon meille. Ensi vuodelta voin toivoa vaan parempaa onnea. Taas.