Tähän viikkoon on mahtunut monenlaista: Isänpäivä. Naapurisotaa. Töitä. Menkat. Pettymys. Vuosipäivä. 

Viikko on hujahtanut myös valtavan nopeasti, vastahan istuttiin isänpäivä tortulla anoppilassa. Koira nukkui mun sylissä päikkärit (juu ja koira ei oo mikään sylikoira kokoinen) ja naurettiin ja muisteltiin miehen lapsuutta ja perheen reissuja. Ne tarinat on ihania! Kotiin tullessa ajateltiin vain hölläillä ja olla, mutta naapuri kävi meuhkaamassa oven takana siitä, että heillä täytyy olla oikeus pidempään pyykkitupavuoroon kuin muilla, koska heillä on lapsia. No voi vaan arvata minkä reaktion toi mussa sai aikaan. Reaktio tulikin jälkikäteen vasta maanantaina, kun jatkoin itkukonserttia. Totesin itkun takaa miehelle, että mä pesisin vaikka kymmenen koneellista pyykkiä päivässä, jos vaan saisin sen vauvan. Käytän aktiivisesti pyykkitupaa,  joka on ilmainen. Oma kone on rikki eikä olla saatu ostettua uutta. Ollaan sovittukin, että kun pieni ilmoittaa tulostaan, niin eka hankinta on oma pyykinpesukone. Siitä sit tietää, että haikarakin on tulossa, kun pyykkikone tulee sisään!

Tiistaina oli meidän kolmevuotispäivä. Aika on mennyt hurjan nopeasti ja viikolla on paljon muisteltu elämää taakse päin. Olin paatunut vanhapiika, sydämensä sataan kertaan särkenyt, kun kohdattiin. Vuosipäiväksi sattui myös kiertopäivä 1. Tiesin sen tulevan, joten se oli ihan ok. Vaikka tiistaina vielä itkua nyhjäsinkin. 

Helevetin epäreilua tämä elämä mun mielestä on. Viikonlopuksi ollaan taas saatu karisteltua vauva-ajatukset taka-alalle. Ollaan tehty pitsaa ja katottu telkkaria, nähty sukulaisia ja nautittu viiniä ja kynttilän valosta. Omasta kodista ja rauhasta. Se tasapainottaa niitä kurjimpia ajatuksia. Mä olen aina marraskuussa masentunut, halunnut paeta peiton alle, juoda teetä ja lukea kirjoja. Nyt on ollut virtaa enemmän, tosin itkuakin ja mielenmataluutta, mutta olen jaksanut lenkkeillä ja tehdä asioita, nauttiakin tästä pimeydestä. Uskon d-vitaamin ja liikunnan voimaan. Mieli laahaa perässä, mutta annan sille aikaa ja rauhaa. Perjantaina asiakasta odotellessa tapaamiseen melkein sorruin lastenvaatekaupan alennusmyynnistä ostamaan ekopuuvillaisen ihanan pehmeän pikkubodyn. En ostanut ja hyvä niin. Niin tämä asia ja vauvahaave kulkee ihan koko ajan mielessä mukana.

Nyt myrskypäivänä pesen pyykkiä siellä kirotussa pyykkituvassa, lueskelen kirjoja ja neulon kummipojalle sukkia, poltan kynttilöitä ja yritän olla tuntematta ajattelematta surua!