Näistä aamuista nautin, kun herää miehen kalaan lähtöön ja itse saa käpertyä vielä koiran kylkeen lämpöiseen jatkamaan unia. Koiran suhteen olen ollut ehdoton, ettei viereen ole asiaa, mutta viime kesän isot huolet ja surut tekivät koirastamme terapiakoiran. Miehen äiti sairastui tietenkin yllättäen (milloin näitä nyt tietäisi etukäteen..) ja rankasti. Shokki tietysti myös meidän perheelle, mutta vaikuttanut myös myönteisesti meidän yhteenhitsautuneeseen perheeseen. Mies alkoi kalastaa enemmän ja yhteisistä hetkistä niin kotona kuin anoppilassakin on tullut kultaakin arvokkaampia. Ollaan aina puhuttu keskenämme paljon, siis mies ja minä. Ja nyt olen ymmärtänyt, että mies on oppinut sen lapsuudenperheessään missä tätä isoa sairautta on käsitelty puhumalla mainiosti. Minä olen sosiaalialan ammattilaisena (muka puhumisen osaajana) jäykistynyt monta kertaa, kun en osaa sanoittaakaan huoltani tai ajatuksiani.

Tämän huolen vierellä oma lapsettomuus on välillä tuntunut pieneltä ja turhalta huolelta. Toinen voi kuolla koska tahansa ja mä itken sitä, ettei kolmatta sukupolvea ole kokemassa tätä tuskaa.. No on siinä oikeaakin tunnetta. Tämän anopin olen kuvitellut mummoksi ihan ensimmäisestä kohtaamisesta saakka. Lämpimät sanat, huumori, ihanat ruuat ja tuoreen leivän ja pullan tuoksu keittiössä. Viimeisen vuoden olen myös ajatellut sitä, että hänelle kertoisin ensimmäisenä meidän suuren uutisen, mikä hössötys ja kyynelmäärä siinä tilanteessa olisikaan läsnä. Mutta uutista en ole päässyt kertomaan. Ja se on surettanut valtavasti viime kesänä. Minä en ole pystynyt tekemään koiran mummosta oikeaa mummoa!

Meillä oli ensimmäinen aika varattuna terveyskeskuslääkärille tässä meidän lapsettomuusasiassa. Soitin omalle hoitajalle yhtenä kesäisenä aamuna ja kerroin tilanteestamme ja että jos minä saisin lähetteen labroihin, että katsottaisiin minun tilanne. No näinhän ei voitu toimia vaan suoraan aika lääkärille parin viikon päähän. Aloimme tietysti jännittää, enkä tässä kaaoksellisessa tilanteessa muistanut varmistella mieheltä miten kellonaika hänelle sopii. Edellisenä iltana sitten selvisi, ettei mies mitenkään pääsisi töistään tuona aikana ja itsekin olin flunssan kourissa.. joten peruin ajan, maksoin peruutusmaksun (kun liian myöhään peruttiin) ja päätettiin, että seuraava aika varataan vuodenvaihteeseen. Rauhoitetaan tilanne nyt! Ja toivotaan IHMETTÄ! Viimeksi menkkoja odoteltiinkin viisi tuskaista päivää erilaisin "raskausoireiden" kanssa. Ja pettymys oli suunnaton. Jotenkin olen varma, että vika on minussa, kun kierrot ovat alkaneet olemaan mitä sattuu, ovulointi päivästä ei mitään hajua. Yhdessä vaiheessa mittasin kuumetta ja laskin päiviä ja merkkasin ylös. Mutta olin ihan hermoraunio ja sekopäiseksi tulossa, ja päätin lopettaa laskemisen ja tarkkailun. Se lienee tulevaisuutta ja mahdollisia tutkimuksia ja hoitoja ajatellen typerää, mutta vaalin nyt omaa mielenterveyttä ja yritän vaan ajatella, että tulee, kun on tulakseen.

Nyt olen aloittanut rakkaan juoksuharrastuksen uudestaan ja koitan päästä tämän harmaan ja pimeän syksyn yli juoksemalla ja siitä humaltumalla. Elämässä on onneksi paljon sellaista minkä avulla nämä raskaat asiat unohtaa! Niinkuin tuo luppakorvainen koira, joka vaatii liikuntansa ja huomionsa joka ikinen päivä ja todistaa, että minua tarvitaan kotona!