Tähän astisen elämäni rankin paikka oli sunnuntaina. Anoppi sai kerrottua uutiset, jotka meidän lähitulevaisuuteen heijastavat mustaakin mustempia pilviä. Hoidot on lopettu ja nyt hoidetaan vaan kipuja pois. Pidimme anopin kanssa toisiamme käsistä ja itkettiin. Tämä ei jää rankimmaksi hetkeksi tässä elämässä ja lähiaikoina. Haluan olla rinnalla ja läsnä, vaalia yhteisiä hetkiä ja jutella. Jotta jonain päivänä voinkertoa tarinoita ihanasta mummista, joka taivaan pilvien takaa ihailee lapsenlastaan.

Onneksi on työ, joka on vielä uutta. Koeaika siis meneillään vakituisessa työpaikassa. Tiimini on mainio ja viime viikot ovat osoittaneet, että työpaikan vaihto osui niin oikeaan saumaan kuin vain osua voi. Henkilökemiat osuvat kohdilleen ja nauru raikaa. Uuden työn intokin on vielä päällä. Työssä näen monenlaista vanhemmuutta ja esimiehen kanssa ollaan jo eksytty aiheeseen oma äitiys. Realistiksi tässä ainakin kasvaa. Ei automaattisesti usko, että omat lapset ovat niitä parhaiten menestyviä ja ei ongelmia tuottavia. Kun aina se ei ole kiinni vanhempien koulutuksesta, työstä, elämäntavasta eikä mistään materiaalisesta. Ja miten musta tuntuu, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä on aika todenmukainen sanonta?!

Uuniin laitoin karjalanpaistin sipuleilla ja paprikoilla. Tuoksut on olleet huumaavat. Hyvä ruoka-parempi mieli! En ole mikään gourmetkokki, mutta tykkään touhuta keittiössä ja parhaiten taidan onnistua näissä oikein perinteisissä jutuissa!

Nyt karjalanpaisti pois uunista ja oman kullan viereen köllöttelemään.