Silloin kaksi vuotta sitten moni todella läheinen ystävä sai vauvan. Nyt heistä moni on saanut tai odottaa toista. Se on jotenkin tehnyt kipeää. Muilta kaikki tuntuu käyvän niin helposti. Itkettää ja suututtaa,  että meille tämä on näin vaikeaa. 

Syksyllä aloitimme tutkimus tien. Meidän terveyskeskus lääkäri on ihanin mitä tiedän. Jaksaa toivoa ja muistuttaa meitä toivosta jokaisen tapaamisen jälkeen. Lapsettomuuden takia tapasin lääkärin kerran ja mies toisen kerran yksin. Mä olen joutunut ravaamaan siellä sit monta kertaa, luomen poistossa ja  nyt sitkeän flunssan takia. Se on auttanut paljon, suomalainen naislääkäri ja asiallinen kohtelu terveyskeskuksessa tuntuu taivaan lahjalta tässä tilanteessa. Tänään olimme Väestöliiton klinikalla, mies antoi oman näytteensä. Toiset rahaa 4D ultrissa, me mennään sperma-analyysiin. Ei aiheuta kateutta lähipiirissä. Mies otti sen huumorin kautta ja mä itkin aulassa. Ja nyt odotetaan taas.

Omat tunteet on pahimmat. Raskaana, todella lähellä oleva ihminen on saanut kylmää kohtelua, kun en vaan pysty sanomaan ihanaa, kun vaan itkettää. Itse tahtoisi lihota ja voida pahoin raskauden takia, ja toinen vaan valittaa. Välillä se on tuntunut kohtuuttomalta.  Kotona kiukuttelen ja raivoan,  miehelle, ja ihan suotta.  Välillä mietin selvitäänkö me tästä yhdessä. Milloin haen keskustelu apua muualta, ettei tämä heiveröinen korttitalo romahda lopullisesti. En kestä ajatusta katkerasta,  surullisesta ja itsekkäästä itsestäni. Haluan olla onnellinen toisten puolesta,  iloita syntyvistä lapsista niinkuin joskus ennen. En minä halua olla minä tällaisenä. 

Joulu tulee. Haen joulumielen siskon pojan kanssa touhuista, jonka saan joulun viettoon meille. Ensi vuodelta voin toivoa vaan parempaa onnea. Taas. 

Seuraavaa kiertoa varten mulla on ovulaatiotestit valmiina. Viikonloppuna käyn ostamassa ladyvitan mamaa ja napsin ne tunnollisesti. Mitäs muuta on kokeilematta?! 

Mä oon päättänyt olla jonain päivänä äiti. Tää vaihe pelottaa.  Mitä jos meissä molemmissa on vikaa?  Entä jos ei löydetä yhteistä polkua eteenpäin tässä asiassa? Yhdessä on puhuttu että ollaan valmiit tekemään kaikkemme jotta mies voisi ostaa sen keltaisen kylpyankan ja minä voisin shoppailla niitä ihania pieniä vaatteita.. mutta entä jos ei oikeasti ollakkaan valmiita tähän? Mitäs sit? En mä oo koko ikääni haaveillut olevani sosionomi vaan haaveeni on ollut olla ÄITI!

Facebookissa ärsyttää tuoreet pienten vauvojen äidit, jotka vuoroin bilettävät ja vuoroin valittavat.  Uhkasin miehelle jämähtää kotiin heti kun raskaustesti näyttää plussaa ja omistautunut sille pienelle. No ei sekään kovin terveelle kuulosta..

Mulla on takana eka lääkärikäynti tämän lapsettomuusasian takia. Viime kierrossa rinnat olivat todella kipeät ja huomasin niiden erittävän maitoa. Tuskaisen päivät odotellessa alkaako menkat vaiko eikö. Tuhat haaveita ja ajatusta päässä. Ja sieltähän ne tulivat neljä päivää normaalista myöhässä. Nyt on labralähete taskussa ja lupaus tutkimuksiin lähettämisestä, kunnes mies on käynyt omalla ajallaan. Itkun ja huolen täytyisi päiviä, mutta toisaalta vahva usko, että saadaan apua ja asiat alkaa hoitaa.  Kaksi vuotta on tuskaisen pitkä aika enkä halua edes ajatella mitä on vielä edessä.

Monet blogistit ja lähipiirissä ovat raskauteen.  Ensimmäistä kertaa huomaan sen tekevän helvetin kipeää. Miksi en minä?!?

Me päätettiin keväällä lykätä vielä tutkimuksiin menoa. Kaksi viimeisintä kesää on mennyt surressa ja stressatessa, joten päätettiin tää kesä nauttia ja relata. Se ahdisti mua aluksi. Vaatimalla vaadin tutkimusaikojen varaamista, jotta saataisiin jotain vastauksia ja tietoa meidän tilanteesta. Olin myös pettynyt, ettei mies haluakkaan muka lasta mun kanssa. Mutta olen kyllä ymmärtänyt tän jutun nyt, että parempi just nyt näin. Nautitaan kesästä ja toisistamme.

Mun kierto on heitellyt miten sattuu. Toissa kierrossa tein vissiin viisi raskaustestiä, kun menkat oli myöhässä viikon. Siis viikon. Huoh. No siinä oli mummon kuolemat ja taloudellisia huolia ja kaikkea. Että kai laitoin sen stressin piikkiin. Vaikka olen myös sataprosenttisen varma, että vika on mussa. En tunne ovulaatioita ja noi kierrot..

Viikon päästä jäädään kesälomalle. Tähän asti niillä lomilla on ollut huono karma ja aina on sattunut jotain ikävää. Nyt mennään rohkein mielin ja on tehty pieniä lomasuunnitelmiakin. Muuten lomalla aion nukkua päikkäreitä pihekeinussa ja puuhastella puutarhassa. Tää talo näyttää parhaita puoliaan just nyt! Olen onnellinen. Voi vitsi, ekan kerran puoleen vuoteen mä olen hehkunut ja hihkunut onnesta. Uuden elämän ensimmäiset lehdet. Ihan varmasti vaikeudet kasvattaa ja opettaa suhtautumaan elämään uusin tavoin!

Ihanaa kesää, aurinkoa ja valoa kaikille kanssa sisarille!

Vauvauutisia ei ole kuulunut meidän taholta, mutta kaikkialta muualta sitten senkin edestä. Itse olen pystynyt olemaan viime ajat stressaamatta. Olen keskittynyt itseeni, ostellen uusia kevät vaatteita ja nauttien kevään tulosta.

Hiljaisuus täällä on ollut myös harkittua, oli pakko saada ajatuksiin väljyyttä ja tilaa vain omille ajatuksille. Nyt taas yritän uusin voimin. Tosin eilinen toi uuden suruviestin, kun mummoni nukkui pois. Surusta suruun käy elämä tällä hetkellä ja olo tuntuu voimattomalta. Mutta kevättä ja valoa kohden toivotaan loppuvuodelta parempia uutisia.

Muutto kesken.

Halkean ikävästä, miten paljon jäi sanomatta ja tekemättä. Tiesihän anoppi, että rakastin ja rakastan? Ja tiedän, että sinä päivänä kun iloitsen ensimmäisestä raskaudestani, suren eniten.

Elämä jatkuu. En usko, että tästä joulusta ja vuoden vaihteesta muistan juurikaan mitään tulevaisuudessa.

Menkat oli alkaneet tuolloin perjantaina 13 päivä ja päivä töissä olikin yhtä tuskaa huonosti nukutun yön jäljiltä. Mielikin laahasi jossain perässä kaukana, eikä ajatus illan juhlasta ja rakkaudesta saanut mieltä nousemaan, kuin vasta sitten illalla.

Sunnuntai aamu ei enää ollutkaan juhlaa. Vaikka iltaa olikin pitkästi istuttu, en ollut kiskonut kaksin käsin viinaa alas, joten krapulapeikkoa ei ollut odotettavissa kylään. Aamulla kymmenen jälkeen nousin vessaan tai en siis noussutkaan. Järkyttävä kipu vasemmalla puolella alavatsan seudulla veti takaisin sänkyyn ja ambulanssi siinä jouduttiin tilaamaan. Sillä kyydillä sitten lähdin terveyskeskuksen päivystyksen kautta sairaalaan päätyen Kätilöopiston päivystykseen. Päivä oli pitkä ja pelottava. Kipujen huiput saatiin lääkityksellä pois, mutta pahoinvointi ja pieni kipuilu seurana ja päässä sata ajatusta ja pelkoa. Lopulta ultrassa ei mitään varmaa selitystä kivulle löytynyt. Pieni surkastuman jäänne, joka saattoi olla vesirakkula, joka oli puhjennut, tosin nestettä ei mistään löytynyt. Sekä virtsatietulehdus. Yön yli makoilin Kätilöopistolla hyvässä hoidossa. 

Jäi joulutohinat ja stressit sille reissulle. Olen ollut nyt tämän viikon saikulla. En tiedä oliko henkisesti niin kova juttu, mutta olen todella ollut loman tarpeessa ja vain nukkunut ja lukenut hyvää kirjaa, odottanut joulupostia sängyssä. Joululahjahankinnat jäi joulualennusmyyntiin ja eipä ole ollut hinkua joulusiivouksiin tai muihin.

Tulipahan testattua Kätilöopiston  hoidon taso, josta annan kyllä täyden kympin. Ihania, lämpimiä hoitajia, jotka osasivat tehtävänsä ja pitivät hyvän huolen.Miehelle totesin kotiin päästyäni, että sinne voidaan palata synnyttämään sitten jonain päivänä.

Nyt laitoin uuniin riisipuuron hautumaan, paketoin muutaman etukäteen ja netistä hankitun paketin, ja palaan kirjan pariin. Luen sitä Piiat kirjaa. Sairaan hyvä ja koukuttava! Suosittelen!

Minä olen taloyhtiön vihatuin nainen ja sanoin vuokrasopimuksen irti.

Tammikuussa muutetaan ihanaan taloon, ihanan isolle tontille, mutta täynnä surua. Anoppi ei enää tulee Anoppilaan, joka ei ole enää pian Anoppila vaan koti. 

Menkkojen piti alkaa tänään. Jotain outoa ruskeeta mönjää oli ilmestynyt housuun kesken työpäivän eikä mitään muuta. Jos toistuu uudestaan se pari kuukautta sitten läpi käyty tiputtelu vuoto ja kunnon menkkojen alkaminen, niin en tule kestämään. Itken jo nyt viinilasin äärellä silmät päästäni ja kiroan huomista työpäivää. 

Meillä oli myös tässä kiinteistöyhtiössä vai mikäli välien selvittely kokous. Me "hyvät" hävittiin. Tiukemmat säännöt ja enemmän kyttäystä. Sain henkilökohtaisesti aika paljon kuraa päälleni. Meidän koira paskoo ja kusee toisten pihoille kuulemma, meillä palaa kynttilät yöllä pihalla.. Aika luovuttanut olo kaiken kaikkiaan. Yksi kiva naapuri sanoikin, että ollaan melkein keskitysleiritunnelmissa. Onneksi tässä asuu myös mukavia ihmisiä, jotka tietävät millainen olen oikeasti ja miten paljon hyvää olen yrittänyt yhtiölle tehdä. Puuh.

Eilen illalla selailin käsityölehtiä ennen nukkumaan menoa. Löysin kymmeniä ohjeita itselleni raskaana ja vauvalle. Ei ahdistanut, tuntui lämpimältä. Toive elää yhä. Tässä kierrossa olen yrittänyt tarkkailla tarkemmin ovulaatio-oireita, ollaan laskelmoitu seksin kanssa. Mutta kuitenkin onnistuttu olemaan jotenkin rennosti ja mukavasti. Mies totesi joku aika sitten, että meidän haikara ei ole vielä oppinut lentämään, ja siksi se vauva viipyy. Mun mies on yli-ihana. Tää elämämme vaikein aika kaikkiaan on nivonut meitä yhteen. Toivon niinkuin moni blogisisar tuntuu toivovan joulupukilta sitä täydellisintä joululahjaa. Uutista haikaran lentämään oppimisesta ja löytämisestä perille oikeaan osoitteeseen.

Ihanaa joulun alusaikaa! Nautitaan kauniista asioista, joulun tulosta (se onneksi tulee joka vuosi olin valmistautunut tai en) ja pakkaspäivistä!

Viikko on hujahtanut myös valtavan nopeasti, vastahan istuttiin isänpäivä tortulla anoppilassa. Koira nukkui mun sylissä päikkärit (juu ja koira ei oo mikään sylikoira kokoinen) ja naurettiin ja muisteltiin miehen lapsuutta ja perheen reissuja. Ne tarinat on ihania! Kotiin tullessa ajateltiin vain hölläillä ja olla, mutta naapuri kävi meuhkaamassa oven takana siitä, että heillä täytyy olla oikeus pidempään pyykkitupavuoroon kuin muilla, koska heillä on lapsia. No voi vaan arvata minkä reaktion toi mussa sai aikaan. Reaktio tulikin jälkikäteen vasta maanantaina, kun jatkoin itkukonserttia. Totesin itkun takaa miehelle, että mä pesisin vaikka kymmenen koneellista pyykkiä päivässä, jos vaan saisin sen vauvan. Käytän aktiivisesti pyykkitupaa,  joka on ilmainen. Oma kone on rikki eikä olla saatu ostettua uutta. Ollaan sovittukin, että kun pieni ilmoittaa tulostaan, niin eka hankinta on oma pyykinpesukone. Siitä sit tietää, että haikarakin on tulossa, kun pyykkikone tulee sisään!

Tiistaina oli meidän kolmevuotispäivä. Aika on mennyt hurjan nopeasti ja viikolla on paljon muisteltu elämää taakse päin. Olin paatunut vanhapiika, sydämensä sataan kertaan särkenyt, kun kohdattiin. Vuosipäiväksi sattui myös kiertopäivä 1. Tiesin sen tulevan, joten se oli ihan ok. Vaikka tiistaina vielä itkua nyhjäsinkin. 

Helevetin epäreilua tämä elämä mun mielestä on. Viikonlopuksi ollaan taas saatu karisteltua vauva-ajatukset taka-alalle. Ollaan tehty pitsaa ja katottu telkkaria, nähty sukulaisia ja nautittu viiniä ja kynttilän valosta. Omasta kodista ja rauhasta. Se tasapainottaa niitä kurjimpia ajatuksia. Mä olen aina marraskuussa masentunut, halunnut paeta peiton alle, juoda teetä ja lukea kirjoja. Nyt on ollut virtaa enemmän, tosin itkuakin ja mielenmataluutta, mutta olen jaksanut lenkkeillä ja tehdä asioita, nauttiakin tästä pimeydestä. Uskon d-vitaamin ja liikunnan voimaan. Mieli laahaa perässä, mutta annan sille aikaa ja rauhaa. Perjantaina asiakasta odotellessa tapaamiseen melkein sorruin lastenvaatekaupan alennusmyynnistä ostamaan ekopuuvillaisen ihanan pehmeän pikkubodyn. En ostanut ja hyvä niin. Niin tämä asia ja vauvahaave kulkee ihan koko ajan mielessä mukana.

Nyt myrskypäivänä pesen pyykkiä siellä kirotussa pyykkituvassa, lueskelen kirjoja ja neulon kummipojalle sukkia, poltan kynttilöitä ja yritän olla tuntematta ajattelematta surua!